A TRACT OF LAND SURROUNDED BY WATER
2016
HD-video, ääni, teksti, valokuva
2016
HD-video, ääni, teksti, valokuva
"Maria Kojosen näyttely heittää katsojansa kielen rajoille, sanoihin, kuviin ja tulostumisen ääniin. Näyttelyä katsoessani koen ajautuvani saarelle, joka on täynnä vihjeitä ja hiljaisuuksia. Suunnistan yksittäisten sanojen osittaismaailmasta (Print) kohti ihmiskasvojen huojentavaa tuttuutta (Layers II), johon kuitenkin yhdistyy vieraus, äänettömyyden arvoituksellisuus. Saaren toiselta laidalta löydän lauseita (Passages), jotka houkuttavat kuvittelemaan, että niiden merkitys olisi selvä ja ymmärrettävä.
Ei se ole.
Teen johtopäätöksen: fragmentista ymmärrettävyyteen etenevä lukutapa ei tee saarelle oikeutta. Voin lukea ja kirjoittaa saaren teosten kanssa vain hetkissä, hapuillen.
Tähän tapaan:
Saari on generaattori. Saari toistaa, toistaa, toistaa ja toistaa, ja koska se toistaa, se väkisinkin luo. Sattuu vahinkoja, jolloin yksi ymmärtää toista. Sattuu vahinkoja, jolloin kukaan ei ymmärrä ketään.
(...)
Tai voitaisiin miettiä, kuten ehkä psykoanalyytikko miettisi, sitä, onko kieli aina surullista. Viittaako se aina johonkin menetettyyn, vaikkapa nyt suoraan ja puhtoiseen kokemukseen, jota se ei ikinäkoskaan tavoita? Tai voitaisiin heittäytyä postmoderniksi ja todeta, että kieli on oma todellisuutensa, jonka ei tarvitse kuvitellakaan vastaavan mitään muusta maailmasta löytyvää. Tai voitaisiin kutsua paikalle uusmaterialisti tai äänirunoilija, ja antaa hänen kertoa, että kieli onkin ehkä oma aistimisen tapansa, yhtä lailla ruumiillista kuin haistaminen tai kosketus."
- Emilia Karjula
Ei se ole.
Teen johtopäätöksen: fragmentista ymmärrettävyyteen etenevä lukutapa ei tee saarelle oikeutta. Voin lukea ja kirjoittaa saaren teosten kanssa vain hetkissä, hapuillen.
Tähän tapaan:
Saari on generaattori. Saari toistaa, toistaa, toistaa ja toistaa, ja koska se toistaa, se väkisinkin luo. Sattuu vahinkoja, jolloin yksi ymmärtää toista. Sattuu vahinkoja, jolloin kukaan ei ymmärrä ketään.
(...)
Tai voitaisiin miettiä, kuten ehkä psykoanalyytikko miettisi, sitä, onko kieli aina surullista. Viittaako se aina johonkin menetettyyn, vaikkapa nyt suoraan ja puhtoiseen kokemukseen, jota se ei ikinäkoskaan tavoita? Tai voitaisiin heittäytyä postmoderniksi ja todeta, että kieli on oma todellisuutensa, jonka ei tarvitse kuvitellakaan vastaavan mitään muusta maailmasta löytyvää. Tai voitaisiin kutsua paikalle uusmaterialisti tai äänirunoilija, ja antaa hänen kertoa, että kieli onkin ehkä oma aistimisen tapansa, yhtä lailla ruumiillista kuin haistaminen tai kosketus."
- Emilia Karjula
